Foucault ja valtioteoria

foucault-obscurantist

Foucault itse piti valtioteoriaa ”sulamattomana ateriana”, johon ei ole syytä koskea. Tästä huolimatta häneltä on luettavissa käsitys valtiosta. Foucault’hon vahvasti pohjaava hallinnallisuuden tutkimus on käynnistynyt vasta 1990-luvulla[1]. Hän pyrki vastaamaan samoihin ongelmiin joihin aikansa marxilaisessa valtioteoreettisessa keskustelussa haettiin ratkaisuja. Hänen lähestymistapansa poikkesi kuitenkin jyrkästi muista. Hän hylkäsi varsinaisen valtioteoreettisen tarkastelun ja siirtyi tutkimaan erilaisia ”mikrovallan” muotoja, tekniikoita ja mekanismeja[2].

Les révoltes logiques -lehden haastattelussa 1977 Foucault kritikoi valtioteoreettista keskustelua siitä, että se asettaa vallan ongelman suvereenin ja suvereenisuuden, eli toisin sanoen lain kautta. Tarkkailla ja rankaista -teoksessaan hän kuvaa Jeremy Benthamin panoptikonin[3] avulla miten uuden ”poliittisen anatomian” ”kohteena ja tavoitteena ei ole hallitsijasuhde, vaan kurinpitosuhteet” (Foucault 1975/1980, 235). Jos valtaa kuvataan riippuvaisena valtiokoneistosta, se ymmärretään Foucault’n mukaan väistämättä repressiivisenä. Valtasuhteet ja vallan analyysin pitää välttämättä ”ylittää valtion rajat”. Valtio ei kata koko valtasuhteiden verkostoa. Valtion edustamat vallan negatiiviset muodot kasvavat moninaisista voimasuhteista. Se toimii ”päällysrakenteena” olemassa olevien valtasuhteiden perustalla, joihin kuuluvat muiden muassa seksuaalisuus, perhe, tieto ja teknologia. (Foucault 1980, 134.)

Alessandro Fontanan ja Pasquale Pasquinon haastattelussa 1977 Foucault mainitsee miten klassisen aikakauden monarkiat kehittivät ”suuret valtiokoneistot”: armeijan, poliisin ja verohallinnon (Foucault 1980, 119). Valtion ytimenä olisi hänellä näin juuri samat laitokset joihin esimerkiksi marxilaiset klassikot keskittyvät. Se ei kuitenkaan ole Foucault’n mukaan vallan keskus. Hänen mielestään on virhe tehdä val­tiosta suurin, pääasiallinen ja erityinen luokkavallan väline. Todellisuudessa valta ulottuu paljon laajemmalle ja paljon pikkutarkempia kanavia pitkin. Se on myös paljon moninaisempaa ja epäselvempää, koska jokainen yksilö voi toimia laajemman vallan välittäjänä. Vallan ja riiston järjestelmät ovat vuorovaikutuksessa, risteävät ja tukevat toisiaan, mutta ne eivät muodosta yhtä kokonaisuutta. (Foucault 1980, 72, Hérodoten haastattelussa 1976.)

Luen­nossaan 1976 hän kehottaa kohdistamaan tutkimuksessa huomion hallitsemiseen ja vallan materiaalisiin käyttäjiin, alistussuhteiden ja niiden paikallisten järjestelmien erilaisiin muotoihin, sekä strategisiin apparaatteihin. Kaikenkattavan hobbesilaisen Leviathan-valtion[4] malli on hylättävä ja sen sijaan analysoitava vallan tekniikkoja ja taktiikoita. (Foucault 1980, 102.)

Foucault esittää ajoin valtakäsityksensä siten, että se on lähellä pluralismia: vallalla ei ole keskusta, vaan meillä kaikilla on ”vähän valtaa”. Hän kirjoittaa Seksuaalisuuden historiassa, ettei hallitsijoiden ja hallittujen välillä vallitse kahtiajakoa, eikä valtaa voida ”ottaa” tai ”jakaa”, vaan sitä harjoitetaan käytännössä lukemattomissa eri paikoissa. Valta on nimi, joka annetaan tietyssä yhteiskunnassa vallitsevalle monimutkaiselle strategiselle tilanteelle. (Foucault 1976/2010, 72.) Valta olisi ymmärrettävä ”ennen kaikkea toiminta-alueensa järjestystä sisäisesti konstituoivien voimasuhteiden moninaisuudeksi” (Foucault 1976/2010, 71). Se koostuu kamppailuista ja ristiriidoista. Valta on tarttumakohtia, joita voimasuhteet ”toinen toisistaan löytävät muodostaen niistä ketjuja ja järjestelmiä tai päinvastoin niitä toinen toisistaan eristäviä kuiluja ja ristiriitoja.” Lisäksi hän tarkoittaa

vallalla strategioita, joissa voimasuhteet tulevat vaikuttaviksi ja joiden yleinen suunnitelma tai institutionaalinen kiteytymä ruumiillistuu valtiokoneistossa, lain muotoilemisessa ja yhteiskunnallisissa hegemonioissa. (Foucault 1976/2010, 71–72.)

Vallan mekanismien erittelyssä ”on kyse ainoastaan siitä, missä ja miten valta toimii, keiden välillä, minkä paikkojen välillä, millaisten menettelytapojen avulla ja mitä vaikutuksia siitä seuraa” (Foucault 1978/2010, 19). Tämän ”analyysin tehtävänä on näyttää, millaisia tiedon vaikutuksia taistelut, vastakkainasettelut ja kamppailut sekä taisteluiden elementteinä toimivat vallan taktiikat yhteiskunnassamme tuottavat” (Foucault 1978/2010, 20). Foucault’lle valta toimii ”mekanismeina” ja ”teknologioina” (kuten ”turvallisuuden teknologiat”, ”sosiaalisen kontrollin mekanismit”)[5] (Foucault 1978/2010, 21).

Vaikka Foucault hylkääkin valtioteorian, hänen ajatuksistaan on löydettävissä käsitys valtiosta. Hänelle valtio näyttäytyy pohjimmiltaan ajattelutapoina ja niiden mukaisina käytäntöinä. Valtiokoneisto ei ole hänestä merkityksetön, mutta Foucault’n mukaan eräs ennakkoehdoista vallankumouksellisen kehityksen mahdollistamiseksi ja Neuvostoliiton kehityksen toistamisen välttämiseksi olisi ymmärtää, että valta ei sijaitse valtiokoneistossa eikä yhteiskunta ei voi muuttua, ellei valtiokoneis­toja paljon välittömämpiä ja jokapäiväisempiä vallan mekanismeja samalla muuteta. (Foucault 1980, 60, haastattelussa kesäkuussa 1975.) Välillä hän tekstissään kuitenkin ymmärtää ’valtion’ tavalliseen tapaan väkivaltakoneistona, hallituksena ja byrokratiana. Valtio näyttäytyy Foucault’n useissa maininnoissa erityisesti pakkokoneistona, joka on eräs voimasuhteiden ilmentymä.

Hallinnallisuus-luennoissaan hän mainitsee että valtio saattaa olla ”vain koostettu tosiasia” ja ” myytiksi muutettu abstraktio”, jolla ei ole niin suurta merkitystä kuin mitä sille annetaan. Joachim Hirschin (johon Foucault ei suoraan viittaa) Turvavaltio-kirjassaan käsittelemä yhteiskunnan valtiollistuminen ei ole tärkeää, vaan ennemminkin valtion hallinnallistuminen, joka ”on mahdollistanut valtion selviämisen.”

Hallinnallisuus on valtiolle sekä ulkoista että sisäistä. Valtio muodostuu valtasuhteiden prosesseista niiden vähitellen jähmettyessä ja muodostaessa vaikutuksia. Se on käytäntöjen kokonaisuus ja hallinnan tapa. (Foucault 1978/2010, 115–116, 239, 264.)

[H]allinnan taktiikat tekevät mahdolliseksi määritellä jatkuvasti, minkä pitäisi kuulua valtiolle ja minkä ei, mikä on julkista ja mikä yksityistä ja mikä on valtiollista ja mikä ei-valtiollista. Sanottakoon siis, että valtion selviytyminen ja sen rajat pitäisi ymmärtää hallinnallisuuden yleisten taktiikoiden pohjalta. (Foucault 1978/2010, 116.)

Nicos Poulantzas haki vaikutteita muiden muassa Foucault’lta antaakseen valtioteoreettisen vas­tauksen ”marxismin kriisiin”. Poulantzas oli ensimmäisiä marxilaisia teoreetikkoja joihin Foucault vaikutti vahvasti. Hänelle Foucault oli tärkeä institutionaalisten tekniikkojen ja käytäntöjen analysoijana. Hän pitää Foucault’n ajatuksia yhteensopivina marxismin kanssa ja sitä rikastuttavina (Poulantzas 1978/1980, 67; 1979, 14), jopa niin pitkälle, että jotkin Foucault’n analyysit tulevat hänen mukaansa ymmärrettäväksi vain jos marxismi otetaan niiden lähtökohdaksi (Poulantzas 1978/1980, 68; Foucault’n ajatusten ja marxismin erosta emt., 148–150).

Poulantzas kritikoi Foucault’n vallan (pouvoir) käsitettä omaksuen samalla joitain Foucault’n tutkimusten tuloksia. Hän katsoo, että Foucault sivuuttaa lakien toiminnan vallan organisoimisessa ja väheksyy valtion merkitystä (emt., 77). Poulantzas hyväksyi monia Foucault’n huomioita vallan materiaalisuudesta pysyen kuitenkin kriittisenä sille, ettei Foucault pitänyt tuotantosuhteita ja luokkaristiriitoja yhteiskuntaa ja valtiota pääasiallisesti määrittävinä tekijöinä. Hänen mukaansa Foucault häivytti vallan luokkaperustan tarkastellessaan sitä vain erilaisina mikrotasolla toimivina mekanismeina. Peter Thomas (2009, 225) katsoo, että väitteistään huolimatta Foucault’n käsitys on modernin suvereniteettikäsityksen ylimääräämä, mikä hämärtää ymmärryksen luokkavallan erityisestä luonteesta.

Poulantzasin ja Thomasin mainitsema Foucault’n luokkanäkökulman puutteellisuus on samalla syy erään keskeisen strategisen elementin puuttumiseen: toimivat ja järjestäytyneet ihmiset eivät Foucault’n tarkastelussa nouse esille. Keskittyminen välittömästi ilmeneviin toimintatapoihin ja vaikutuksiin käytännössä poistaa sekä rakenteen että toimijuuden. Foucault’n käsityksen ongelma poliittisen liikkeen näkökulmasta on lisäksi siinä, että se vie poliittiselta toiminnalta selkeän kohteen. Samalla se rakentaa ”hallinnallisuudesta” vielä laajimpia valtiokäsityksiäkin suuremman kokonaisuuden, joka on hyvin korkean tason abstraktio, vaikka hän korostaa sen kehkeytyvän pienistä, konkreettisista käytännön valtasuhteista ja yksityiskohdista. Valtiolla Marxin tavoin ymmärrettynä yhteiskunnan keskitettynä ja organisoituna valtana (Marx 1974, 672) voisi kuitenkin ajatella olevan sellaista merkitystä, että sen tutkimuksen kautta voisi purkaa keskeisiä valtasuhteita.

Foucault havaitsee pakottavaan väkivaltakoneistoon keskittyvän valtioteoreettisen tarkastelun ongelman, eikä hänen ratkaisunsa ole hedelmätön. Hänen tarkastelunsa ottaa hyvin huomioon vallan läsnäolon kaikilla elämän alueilla. Foucault’n käsityksissä voi nähdä yhtenevyyttä myös Gramscin ajatteluun. Thomasin (2009, 225) mukaan Gramscin hegemonisen apparaatin käsitettä voidaan ajatella biovallan ja biopolitiikan teemojen realistisena käännöksenä. Foucault’n lähestymistapa on hyvin erilainen, mutta siinä on – eri tavoin käsitteellistettynä ja hajanaisena – havaittavissa samoja piirteitä kuin Gramscin ajatuksessa kokonaisvaltiosta ”pakon panssaroimana hegemoniana”. Se on erilainen vastaus samoihin kysymyksiin. Foucault’n ratkaisun ongelmaksi jää se, että on suuri ero siinä miten valta kohtelee, eli mitä se materiaalisesti tarkoittaa eri yhteiskunnallisissa asemissa oleville ihmisille. Valta on konkreettisia vaikuttavia tekoja, ja nämä teot ovat myös järjestäytyneenä hierarkioiksi ja organisaatioiksi, joissa eri ihmisillä on erilainen asema.

Viitteet

[1] Foucault’n käsite on gouvernementalité, hallinnallisuus (tai ”hallintamentaliteetti”). Kokonaisuudessaan nämä vuosien 1978 ja 1979 luennot Turvallisuus, alue, väestö ilmestyivät ranskaksi vasta vuonna 2004.

[2] Luennossaan tammikuun 31. 1979 Foucault tunnetusti mainitsee tulevansa toimeen ilman valtioteoriaa ”samoin kuin on luovuttava sulamattomasta ateriasta” (Foucault 2008, 76–77).

[3] Panoptikon on Benthamin kehittämä lieriömäinen, monikerroksinen vankilatyyppi, jossa vangit eivät voi tietää milloin heitä tarkkaillaan.

[4] Thomas Hobbes, Leviathan (suom. 1999, alkuteos 1651).

[5] Myös tekniikat, taktiikat ja strategiat.

Lähteet

Foucault, Michel. 1980a. Power/Knowledge. Selected Interviews and Other Writings 1972–1977. New York: Pantheon Books.
–––. 1980b. Tarkkailla ja rangaista. Suom. Eevi Nivanka. Helsinki: Otava. (Alkup. Surveiller et punir: Naissance de la prison, Gallimard, 1975.)
–––. 1998. Seksuaalisuuden historia. Suom. Kaisa Sivenius. Helsinki: Gaudeamus. (Alkup. Histoire de la sexualité, Gallimard, 1976 ja 1984.)
–––. 2005. Tiedon arkeologia. Suom. Mika Määttänen. Tampere: Vastapaino. (Alkup. L’archéologie du savoir, Gallimard, 1969.)
–––. 2008. The Birth of Biopolitics. Lectures at the Collège de France, 1978–79. London: Palgrave Macmillan. (Alkup. Naissance de la biopolitique : Cours au Collège de France (1978–1979), Seuil/Gallimard, 2004.)
––– .2010. Turvallisuus, alue, väestö. Suom. Antti Paakari. Helsinki: Tutkijaliitto. (Alkup. Sécurite, Territoire, Population. Cours au Collège de France, 1977–1978, Seuil/Gallimard, 2004.)
Marx, Karl. 1974. Pääoma. Kansantaloustieteen kritiikkiä. 1. osa. Pääoman tuotantoprosessi. Edistys: Moskova. (Alkup. Das Kapital. Kritik der politischen Oekonomie. Band I. Der Produktionsprocess des Kapitals, Verlag von Otto Meisner, 1867.)
Poulantzas, Nicos. 1978/1980. State, Power, Socialism. London: Verso. (Alkup. L’État, le pouvoir, le socialisme, PUF, 1978.)
Poulantzas, Nicos. 1979. Is There a Crisis in Marxism? Journal of the Hellenic Diaspora 6(3), 7-16.
Thomas, Peter. 2009. The Gramscian Moment. Leiden: Brill.

Jätä kommentti

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *